Olen syntynyt Helsingissä ja asunut täällä suurimman osan elämääni. Minulla ei ole perhettä, joten lähestyessäni 90 ikävuotta katsoin parhaaksi etsiä sellaisen asumismuodon, missä minusta huolehdittaisiin loppuun asti. Olin kuullut, että muualla Suomessa on sellaisia rauhallisia pieniä asumisyksiköitä, minne voi muuttaa, kun tuntee olonsa kotona turvattomaksi ja yksinäiseksi. En halunnut kuitenkaan muuttaa vieraalle paikkakunnalle ja olisiko se edes mahdollista. Rakastan kotikaupunkiani ja täällä haluan asua.
Onnekseni löysin tämän viehättävän asuinyhteisön. Asumme kaupungin reuna-alueella, josta on yhteydet myös keskustaan. Yhteisöömme kuuluu viisi erillistä taloa. Jokaisessa on kuusi asukasta. Jokaisella on oma huone pesutiloineen ja lisäksi yhteinen oleskelutila ja hallintotilat. Joka talolla on oma vastuuhenkilönsä. Talojen ympärillä on puutarhaa, missä voimme voimiemme mukaan viherpeukaloida.
Talossa on hyvä henki. Autamme toinen toistamme. Kaipasin kuitenkin sellaista henkilöä, kenen kanssa voisin keskustella ja miettiä, miten voisimme vielä kohentaa elämisemme laatua. Sitten yhteisöömme tuli Hermanni ja ilokseni hänelle osoitettiin huone samasta talosta. Meillä synkkasi heti. Pian aloimme miettiä, mitä uudistuksia voisimme ehdottaa. Koska minulla ei ole perhettä, ilahduin kovasti, kun Hermannin jälkikasvu vieraili talossa ja minutkin esiteltiin heille. Erittäin iloisia olimme, kun lapset esittivät meille ohjelmaa, mitä he olivat harjoitelleet. Tästä innostuneina otimme yhteyttä läheiseen päiväkotiin ja alakouluun ja sovimme, että kerran kuukaudessa saisimme vieraita jommastakummasta paikasta. Vastapalvelukseksi joku meistä kävisi vierailemassa päiväkodissa ja koulussa.
Asukkaiden lähiomaiset alkoivat silloin tällöin kokoontua talossamme ja yhdessä mietimme, miten elämämme muodostuisi mielekkääksi, emmekä tuntisi olevamme yhteiskunnan ulkopuolella. Omaiset kertoivat työelämästään eri aloilla ja siitä syntyi vilkasta keskustelua. Kysymyksiä sateli puolin ja toisin nykyisyydestä ja menneisyydestä.
Kiertävää digiopastusta
Yhteiskunnan digitalisoituminen oli monille asukkaille ongelma. Eräs alan asiantuntija lupautui pitämään meille kursseja ja hänen puoleensa saatoimme kääntyä, kun tuli vaikeuksia digilaitteiden kanssa. Tästä Hermanni sai idean, että voisimme lähettää kunnalle pyynnön, että kunta palkkaisi muutaman digiosaajan kiertämään meidän asuinyhteisömme kaltaisissa paikoissa opettamassa digitaitoja. Onhan toki helpompaa, että yksi liikkuu koneen kanssa, kuin jos me kaikki raahaisimme itsemme ja koneemme muualle. Iloksemme saimmekin myöntävän vastauksen. Tämä helpottaa myös omaisten työtä, ettei heidän tarvitse käydä opettamassa, vaan voimme viettää aikaamme yhdessä muulla tavoin. Jokaisessa talossa on myös pieni lainakirjasto, mikä on koostunut meidän omista kirjoistamme. Sieltä voi koska tahansa käydä hakemassa mieluisaa luettavaa. Kiinnostuneille perustettiin myös lukupiiri, jossa voi keskustella lukemistaan kirjoista.
Asuinyhtiössämme on myös piano ja muutamia soittotaitoisia, joten laulutapahtumista on muodostunut hyvin suosittuja yhdessäolohetkiä. Olemmepa saaneet aikaan jopa pienen kuoron. Silloin tällöin harjoittelemme ohjelmakokonaisuuden, jonka sitten esitämme talonväelle ja omaisille. Jopa päiväkodin ja alakoulun lapsetkin ovat olleet mukana ja siten olemme saaneet esityksillemme enemmän yleisöä.
Yhteisissä kokoontumisissamme olemme tietenkin muistelleet myös menneitä aikoja. Monet ovat lähtöisin maaseudulta ja he kertoivat, millaista vanhan ihmisen elämä siellä oli. Usein oli mahdollisuus asua jälkikasvun luona tai mahdollisesti pienessä omassa talossa lähellä omaisia. Oli myös monia, joiden lapset olivat muuttaneet muualle ja vanhukset olivat jääneet yksin. Silloin kyläyhteisöstä ja ennen kaikkea naapureista oli tukea ja turvaa. Tämä meidän asumismuotomme muistuttaa ehkä vähän tuollaista vanhaa kyläyhteisöä.
Tällaisessa yhteisössä on rauhallisempaa kuin suurissa palvelukeskuksissa. Isoissa palvelutaloissa voi tulla tunne kuin olisi jonkinlainen tuote, joka on tuotu sinne huoltoon. Sitähän tuo sana vanhustenhuoltokin kuvaa. Meille vielä toimintakykyisille on todella vähän paikkoja, minne voisimme muuttaa, kun haluamme turvaa ympärillemme. Harras toiveemme on, että samanlaisia yhteisöjä olisi mahdollisuus rakentaa enemmän.
Kirjailija, runoilija Eeva Tikka kirjoittaa runossaan Kuljemme ihmisen matkaa vanhuudesta, jollaista me haluaisimme elää.
Me kuuntelemme vanhuutta, sen syvää viestiä
ja on kuin illan rauha hiljaa laskeutuisi.
Kaunis on ihmisen päivä loppuun asti,
sammumiseen saakka arvokas. Sen haluamme muistaa.
Muuttuvan maailman kohinassa me etsimme ihmisen paikkaa
jossa ajalla ei ole kiire pois.
Se viipyy vierellä ja istuu pöydässämme,
ihmisen kokoinen aika,
sitä on kylliksi.
On aikaa kuunnella ja kulkea vierellä,
olla yhdessä ihmisiä, ilossa ja surussa.
Elämä on hyvä,
jokaisen meistä se tarvitsee.
Aulikki Ahonen, Ajattelijoiden klubi, Omakotisäätiö/Kanto-hanke
Kirjoitus on kertomus siitä, miten kirjoittaja haluaisi asua tulevaisuudessa, kun tarvitsee enemmän tukea asumiseensa.
Tutustu Elämänote-ohjelman hankkeisiin: https://www.ikainstituutti.fi/elamanote-hankkeet/