Siirry sisältöön

Elämää ja sen kulkuja

Ikäinstituutin puheenjohtaja Jyrki Jyrkämä. Kuva: Pirjo Nikander.

Ikäinstituutin puheenjohtaja Jyrki Jyrkämä. Kuva: Pirjo Nikander.

Juhlavuosi alkoi! Kuka juhlii ja mitä? Tietenkin Ikäinstituutti tai jos ollaan tarkkoja: Ikäinstituutin säätiö. Ja syystä juhlii. Takana on viisi vuosikymmentä työtä ja toimintaa hyvän vanhuuden puolesta. Tavoite on vuosien myötä määritelty monin tavoin: alkuun edistettiin ja kehitettiin vanhemman ikäpolven kunto- ja virkistystoimintaa. Nyt edistetään ”hyvää vanhenemista tutkimuksen, kehittämisen ja koulutuksen keinoin” vahvistaen ikäihmisten toimintakykyä ja osallisuutta.

Muutoksitta ei Ikäinstituutin elämä tietenkään ole kulkenut. Kuten verkkosivujen lyhyt historiikki kuvaa, perusti Vanhusten Turva -yhdistys vuonna 1971 Kuntokallio-säätiön hoitamaan Sipoon Karhusaaressa sijaitsevan vanhusten virkistyskodin toimintaa. Jo 1972 sen oheen synnytettiin Kuntokallio-opisto, joka kansanopistona suuntautui erityisesti vanhustyöhön. 1975 siitä muotoutui kansankorkeakoulu. 1982 opiston osaksi perustettiin gerontologinen tutkimusyksikkö, josta muodostui iso tekijä suomalaisessa, yhteiskuntaan suuntautuvassa sosiaaligerontologisessa tutkimuksessa. Seuraava, tuntuva ja tärkeä muutos tehtiin vuonna 1985, jolloin opisto muutettiin Vanhustyön tutkimus- ja koulutuskeskukseksi. Taloudellisten vaikeuksien myötä Karhusaaren kurssikeskus vuonna 1997 myytiin, ja Kuntokallio muutti ensin Helsingin keskustaan, sieltä sittemmin Pasilaan ja vihdoin nykyiseen tilaansa Vallilassa. Viimeisimpiin muutoksiin kuuluvat myös tietyt julkikuvan vaihdot: vuonna 2002 Kuntokallio nimettiin Ikäinstituutiksi ja vuonna 2011, säätiön täyttäessä 40 vuotta, se uusi nimensä Ikäinstituutin säätiöksi.

Elämänkulkua Ikäinstituutilla on siis takana viisikymmentä vuotta. Ihmisen elämässä oltaisiin jossain keski-iän puolivaiheilla, ikääntymässä kohti myöhäiskeski-ikää ja varhaisvanhuutta. Mutta voiko tätä soveltaa puhuttaessa instituutioista ja organisaatioista. Jos pysyttäydytään sosiaaligerontologian alueilla, löytyy kiintoisa kuvakulma amerikkalaiselta Sharon Kaufmannilta, joka 80-luvulla lanseerasi käsitteen ”ageless self”, iätön minuus. Hieman yksioikoisesti käsitteen on tulkittu viittaavan ihmisen sisäiseen, ikuiseen nuoruuteen. Mutta voisiko käsitettä soveltaa instituutioon, organisaatioon, yhteisöön?

Varmaankin voi. Nuoruuden voisi tulkita pysyvyydeksi, yhteisön toiminnan ”syväksi ytimeksi”, joka ei olennaisesti muutu vaikka aika, ihmiset ja yhteiskunta ympärillä muuttuvat. Muutoksiin on vastattava, omaa toimintaa sovellettava uuteen tilanteeseen. Tästähän nyt korona-aikana on saatu viimeisiä kouriintuntuvia esimerkkejä. Tähän Ikäinstituutti on hienosti kyennyt. Jos käyttää tässä uudempaa käsitteistöä: resilienssiä, joustavuutta, on riittänyt.

Entä se pysyvyys? Mikä saattaisi sitten olla Kuntokallion ja sittemmin Ikäinstituutin ”nuoruus”, syvä ydin? Vastaus taitaa olla yhtäältä ilmeisen yksinkertainen: vanhojen ihmisten ja vanhuuden arvostaminen, ihmisten oman toiminnan korostaminen, mukaan ottaminen, arjen hyvä elämä ja sen edellytysten rakentaminen, vanhuuden tunnistaminen olennaisena osana yhteiskuntaa ja sen muuttumista. Toisaalta se mitä tällä ymmärretään, on myös ajassa ja paikassa muuttuvaa.

Pysyvyys vaatii sen ylläpitäjiä. Kuntokalliolla, sittemmin siis Ikäinstituutilla, on aina ollut osaavaa, innostunutta ja innovatiivista tekijäkuntaa. Ikäinstituutin houkuttelevuutta työpaikkana osoittaa myös yhä edelleen runsas hakijoiden määrä vanhojen tai uusien työtehtävien avautuessa.

Oma elämäni ja työelämäni kulku liittyvät myös läheisesti alkuun Kuntokallioon ja sitten Ikäinstituuttiin. Taisi olla vuosi 1986, kun kävelin Porvoontieltä Karhusaareen. Olin siirtymässä nuorisotutkimuksesta vanhuustutkimuksen alueelle ja kuullut, että Kuntokalliossa sitä tehdään. Vastaanotto oli hieman hämmentynyt mutta ystävällinen. Tapsulta, Tapani Sihvolalta, sain hyvän selonteon paikan toiminnasta. Sen jälkeen siellä tuli oltua monissa seminaareissa ja tapahtumissa.

Läheisemmäksi yhteinen elämänkulku muotoutui vuonna 1995, kun tulin ensin valituksi tutkijaksi, sitten vanhemmaksi tutkijaksi Kuntokallioon. Tätä jatkui parin vuoden keskeytyksin vuoteen 2000, jolloin edessä oli lähtö Jyväskylän yliopistoon. Kuntokallion aikaan mahtui myös muutto Karhusaaresta Kalevankadulle. Lähin kollega oli tietenkin toinen vanhempi tutkija, nyt jo myös eläköitynyt Pertti Pohjolainen. Mielessä ovat mukavasti myös sulkapallopelit Ilkan kanssa. Toki Kuntokallioon mahtui myös muita, läheisiksi tulleita työtovereita. Elinaa en malta olla mainitsematta.

Sittemmin suhde Ikäinstituuttiin on jatkunut. Ensin säätiön hallituksen jäsenenä. Ja nyt jo toista nelivuotiskautta säätiön hallituksen puheenjohtajana. Taidan olla pienin osin jäävi onnittelemaan, mutta onnittelenpa Ikäinstituuttia sittenkin. Antti Eskolan vanhuusnäkymään viitaten: on ollut usein helpottavaa, väliin huolestuttavaa, mutta aina kiinnostavaa olla mukana. Ei muuta kuin eteenpäin!

Jyrki Jyrkämä
sosiaaligerontologian professori, emeritus
Ikäinstituutin säätiön hallituksen puheenjohtaja