Etuoikeus ikääntyä Ikäinstituutissa

Kuva: Petri Merta.

Kuva: Petri Merta.

Minulla oli ilo aloittaa ikäihmisten liikunnan kehittämistyö Ikäinstituutissa 1982. Juuri silloin käynnistyi opetusministeriön komiteanmietinnön ja hankekokeilun jatkoksi erityisliikunnan lanseeraus kuntiin. Olin mukana ministeriön kokeilussa ja huomasin löytäneeni oman alueeni. Soveltavaa liikuntaa ohjasivat arvot, jotka korostavat vammaisten, pitkäaikaissairaiden ja iäkkäiden ihmisten yhdenvertaista oikeutta liikuntatietoon ja asemaan liikuntapalvelujen käyttäjinä.

Myös kodista saatu arvomaailma veti minut tähän työhön, sillä suvussamme vanhimmat jäsenet ovat arvossaan. Heidän mukanaolonsa ja äänivaltansa näkyy – ja kuuluu! Kai minua rämäpäätä kannusti sekin, että sain kuulla laittavani hienon yliopistokoulutukseni hukkaan, kun käytän sen ’johonkin niin vähäpätöiseen kuin iäkkäiden liikuntaan’. Että sellaista! Ei epäilystäkään, ettenkö halunnut käyttää ammattitaitoani juuri heidän hyväkseen, jotka tahtomattaan jäivät liikuntahyvän ulkopuolelle.

Lähtökohta työuralle oli läkähdyttävän innostava: luotiin uutta liikuntakulttuuria, jossa erityisryhmät ovat keskiössä. Toimintaa voitiin kehittää vain heidän ehdoillaan. Oli uskallettava kuulla ja kuunnella. Onnistuminen edellytti uudenlaista yhteistyötä julkisen sektorin ja järjestöjen kesken. Tietoa piti tuottaa, jalostaa ja jakaa eri toimijoiden käyttöön. Se jos mikä sopi Ikäinstituutin (ent. Kuntokallio) rooliin, joka oli maamme ainoa vanhustyöhön erikoistunut, vapaan sivistystyön periaattein toimiva kansankorkeakoulu. Minullekin se sopi, sillä identiteettini lepää oppimisen edistämisessä. Saman tien kiinnityin uudenkarhean, kiehtovan gerontologian jatko-opintoihin.

Ikäinstituutin organisaatio muuttui ja mahdollisuudet kehittämistyöhön kasvoivat. Vuosikymmeniin on mahtunut paljon ponnisteluja, alussa varsin olemattomin resurssein. Piti pohtia, kuinka tuotteesta (=iäkkäiden liikunta) saa niin kiinnostavia, käteviä, päteviä ja edullisia paketteja, että ne vetoavat sekä ikäihmisiin että toiminnan järjestäjiin. Entä miten rakentaa tuotteille toimiva jakeluverkosto: ketkä olisivat halukkaita jakelemaan ja miksi? Kuinka tuote pysyisi vetovoimaisena ja miten se juurtuisi ikäihmisen elämään ja toimijoiden työhön? Uskokaa tai älkää: ei ollut haitaksi olla tukkukauppiaan tytär.

Mutta – miten saisi päättäjät resursoimaan tämän työn? Vaikea kysymys….

Vuosien puurtamisen, verkostoitumisen ja rakenteistamisen (mm. kouluttajaverkosto) seurauksena käynnistyi Voimaa vanhuuteen -toiminta, joka on lyönyt itsensä läpi suurimmassa osassa Suomen kuntia. Kymmenet tuhannet toimintakyvyltään heikentyneet ikäihmiset ovat päässeet ulkoilemaan ja treenaamaan Voimaa vanhuuteen -liikuntaryhmissä. Vahvat vertaisohjaajien verkostot jatkavat kasvamistaan antaen voimavarojaan liikunnan – ja koko yhteiskuntamme kestävyyden hyväksi.

Aloin itsekin uskoa Voimaa vanhuuteen -viestin läpimurtoon, kun tapasin sattumalta mustikkametsässä minulle tuntemattoman iäkkään rouvan. Hän nousi kyykkyasennosta seisomaan ja piti minulle pienen ’hissipuheen’ sormi pystyssä: ’En pystyisi enää käymään marjassa, jos en huolehtisi reisien voimasta. Eikä siihen kuule riitä mikä tahansa jumppa, vaan pitää harjoitella reisiprässissä kunnon painoin’. Voi että, sydämeni suli siihen paikkaan.

Toinen tärkeä etappi oli tietysti se, kun Voimaa vanhuuteen -toiminta valittiin yhdeksi Sipilän hallituksen kärkihankkeeksi. Toivottavasti tämä suunta jatkuu tulevassa hallitusohjelmassa – ikäihmisten määrä ja heidän toimintakykynsä on kestävän kehityksen kynnyskysymyksiä.

Ainakin kuusi oivallusta on mielestäni siivittänyt tätä joukkoliikettä:

  1. Liikuntaa ei kannata eikä voi omistaa, se on kaikkien omaa.
  2. Paras tieto on yhdistelmä tutkimusta, käytäntöä, ikäihmisten kokemusta ja paikalliskulttuuria.
  3. Koulutus ja yhdessä oppiminen on kehittymisen kivijalka.
  4. Ihmiset haluavat innostua, vahvistua ja jakaa osaamistaan verkostoissa.
  5. Arvioiva ote ja pulmien ratkaiseminen on hauskaa ja pitää toiminnan elinvoimaisena.
  6. Luottamus verkostoissa lunastetaan joka päivä.

Ilman yhteisiä arvoja, loistavia työkavereita, kumppaneita ja rahoittajia tämä työ ei olisi ollut eikä ole mahdollista. On etuoikeus nähdä oman työuransa aikana muutos iäkkäiden liikunnan arvostuksessa ja toteutuksessa. Vaikka työtä on paljon tehtävänä, todella moni on antanut sille sydämensä vaivojaan säästelemättä. Niin minäkin.

Isäni on opettanut, että talo pitää jättää seuraajalle paremmassa kunnossa kuin sen sai. Näinhän tässä on käynyt. Taidan lähteä tanssimaan.

Elina Karvinen
toimialapäällikkö 30.6.2019 asti
Ikäinstituutti