Vanhuuden Mieli -hankkeessa on kahden vuoden ajan paneuduttu siihen, millainen ilmiö mielen hyvinvointi on vanhuudessa. Ikäihmisten kuvaukset mielen hyvinvoinnista ja sen ylläpitämisestä pitävät sisällään laajan kirjon hyvin erilaisia ja yksilöllisiä arjen rutiineja ja voiman lähteitä. Elämään kuuluu vastoinkäymisiä. Mielen hyvinvointiin heijastuu se, miten vastoinkäymisistä päästään yli. Läheiset ihmissuhteet ja niiden vaaliminen ovat tärkeä mielen hyvinvointiin vaikuttava elämän osa-alue. Ihmissuhteet voivat olla parhaimmillaan laaja myönteisten mahdollisuuksien kenttä. Meillä jokaisella on lähipiirimme, joka voi olla kooltaan mitä tahansa yhdestä ihmisestä viiteen tai kymmeneen. Lisäksi meillä on enemmän tai vähemmän säännöllisiä tai satunnaisia tuttavuuksia, joiden merkitys voi olla tapaamisten ohimenevyydestä huolimatta suuri.
Ikäihmistenkin kohdalla on tutkimuksissa havaittu niin sanottujen ”kolmansien paikkojen” suuri painoarvo yhteisöjen jäsenyyksien tuottajana. Näitä kolmansia paikkoja voivat olla kahvilat, kirjastot, kaupat ja vaikkapa palvelubussi, jonka vakiasiakkaat muodostavat usein keskinäisen tuttavalliset suhteet säännöllisten tapaamisten myötä. Näillä kohtaamisen paikoilla on keskeinen sija ihmissuhteiden syntymisen ja ylläpidon areenoina.
Suuri osa vanhoista ihmisistä ulkoilee ja liikkuu säännöllisesti mielen vireyden ylläpitämisen vuoksi. Puutarhan hoito tuottaa iloa niin tekijälleen kuin näkijälleen. Käsityön tekeminen voi olla kiehtovaa ja siihen liittyy työn etenemisen seuraaminen ja lopulta valmiin työn viimeistely. Lukeminen, kirjoittaminen ja koko kulttuuriharrastusten kirjo viihdyttävät, lohduttavat ja virkistävät mieltä.
Mielen hyvinvoinnin fokus ei tarkoita vastoinkäymisten rajautumista tarkastelun ulkopuolelle. Vastoinkäymiset, raskaat kokemukset ja kärsimys ovat väistämätön osa elämää. Näissä vaikeissa ja raskaissa elämäntilanteissa mielen hyvinvoinnin näkökulma tarkoittaa sitä, että pyritään hyväksymään elämä kaikkine hankaluuksineen, keskitytään voimavaroihin ja siihen hyvään, mitä on olemassa itsessämme ja lähipiirissämme. Ikäihminen on vaikeuksissa muita ikäryhmiä vahvempi elämänkokemuksensa ja eletyn elämän aikana opitun ansiosta. Jokaisella 70-vuotiaalla todella on 70 vuotta elämänkokemusta.
Mitä kaikkea tuo elämänkokemus sitten pitää sisällään? Mitä käsitteellisiä mahdollisuuksia on elämänkokemuksen myönteisten merkityksien jäsentämiselle? Viimeisen kymmenen vuoden aikana kimmoisuudesta (engl. resilience) on tullut laajan kansainvälisen kiinnostuksen kohde. Ikäihmisten elämänkokemuksen ja kimmoisuuden välisistä yhteyksistä on jo kirjoitettu runsaasti. Esimerkiksi tutkija Kirsty Wild pohtii kumppaneineen alkuvuoden Ageing & Society -lehdessä (1/2013), mitä kimmoisuus voisi tarkoittaa ikääntymisen tutkimuksen kentällä. Kimmoisuuden tutkimuksen perinteet sijoittuvat kehityspsykologisiin tutkimuksiin, joissa havaittiin, että osalla hyvinkin vaikeissa oloissa kasvaneista lapsuuden raskaat kokemukset eivät johtaneet vaikeuksiin aikuisuudessa. Tätä kykyä selviytyä vaikeista elämänkokemuksista ryhdyttiin kutsumaan kimmoisuudeksi. Alun perin kimmoisuutta pidettiin eräänlaisena piirteenä, mutta viime aikoina kimmoisuutta on päädytty ajattelemaan prosessina.
Ikääntymisen tutkimuksessa kimmoisuudesta ollaan kiinnostuneita erityisesti sen vuoksi, että sen avulla on mahdollista jäsentää vastoinkäymisistä selviytymistä, mikä on kohtalaisen tavallinen ikääntymisen kokemusten osa-alue. Kimmoisuuden näkökulmaa on pidetty vaihtoehtona onnistuneen ikääntymisen ajattelutavalle, johon on vaikeampi sovittaa sairastumista ja toimintakyvyn menetyksiä. Kimmoisuuden kautta voimme tarkastella sitä, miten vastoinkäymiset kohdataan, koetaan ja niistä palaudutaan. Oleellista on myös se, että vaikeuksien kokeminen ja läpi eläminen jäsentyy kimmoisuuden näkökulmasta myös inhimillisen kasvun ja kehityksen mahdollisuutena.
Wild ja kumppanit kuvailevat artikkelissaan viisi keskeistä ikääntyvien ihmisten kimmoisuuden tutkimuksen suuntaviivaa. Nämä ovat ensinnäkin yksilöllisen ja sosiaalisen kimmoisuuden keskinäisen riippumattomuuden tunnistaminen. Toinen on se, että kimmoisuuden vahvistuminen ja heikkeneminen eivät ole nollasummapeli. Kolmanneksi ikäihmisten pitää saada osallistua kimmoisuuden määrittelyyn. Neljänneksi he nostavat esille sen, että osa kimmoisuuden ilmentymistä on jäänyt hyvin vähälle huomiolle ja viidenneksi että kiinnostus kimmoisuuteen ei saa johtaa vertailuihin tai heikompien ikäihmisten syyllistämiseen.
Näistä erityisesti viimeinen on tärkeä. Se, että iäkkäänä koettu raskas elämänvaihe ja siitä selviytyminen vahvistaa ja kehittää kimmoisuutta, ei välttämättä kaikissa tapauksissa toteudu. Monille on kuitenkin tuttua ja luontevaa se, että vaikeuksista viisastuu ja tulee vahvemmaksi. Eräs Vanhuuden Mieli -hankkeen ryhmiin osallistunut kuvaili, miten sairastuttuaan 50-vuotiaana vakavasti, hän oppi asennoitumaan elämään aivan uudella tavalla. Pienet asiat eivät harmita, ja elämä on tuon 20 vuotta aiemmin koetun raskaan jakson jälkeen entistäkin antoisampaa. Tavattoman vaikean elämänvaiheen myötä hän koki tulleensa vahvemmaksi. Kimmoisuus ei ole vielä vakiinnuttanut paikkaansa suomen kielessä. Yksinkertaistaen kimmoisuudessa yhdistyy suomalaisille tuttuun sisuun joustavuus ja oppimisen mahdollisuus. Miten Sinä määrittelisit kimmoisuuden?
Suvi Fried
tutkija
Vanhuuden mieli -hanke
