Osallistuin taannoin Ikäinstituutin verkostopäivään, jossa keskusteltiin ikäihmisten kotona asumisesta, siitä mitkä asiat mahdollistavat sen ja mitä tarkoittaa arvokas elämä, arvokas vanhuus. Aloin muistella kokemuksiani erään nyt jo edesmenneen iäkkään läheiseni tapaamisista.
Olin kerran menossa tapaamaan läheistäni. Soitin etukäteen ja kysyin, voinko tuoda kaupasta jotakin tullessani. Hän pyysi, että toisin kahvileipää. Kotihoitaja oli tulossa seuraavana päivänä, ja läheiseni halusi tarjota kahvit. Yritin selittää, että kotihoitajat tekevät vain työnsä, ei heille tarvitse tarjota kahvia. Sitä paitsi hoitajilla menisi vatsa sekaisin, jos he joisivat kaikkien asiakkaidensa luona kahvia. Läheiseni oli kuitenkin sitä mieltä, että olisi epäkohteliasta olla tarjoamatta.
Jälkeenpäin pohdin, että tässä törmäsivät iäkkään ihmisen pyrkimys ylläpitää normaaliutta ja arvokkuutta sekä palvelunäkökulman pyrkimys määritellä hänet palvelujen vastaanottajaksi, asiakkaaksi. Minä edustin kommenttieni kautta palvelunäkökulmaa.
Kävin säännöllisesti tapaamassa läheistäni ja kysyin, mitä kotihoitaja oli tehnyt. Aina hän ei sitä muistanut, mutta hän kertoi elävästi, mitä hoitajille kuului, ainakin niille, jotka kävivät säännöllisesti ja jotka hän muisti. Yksi oli ollut sairaana, mikä läheiseni mielestä oli ikävää. Hoitaja oli kuitenkin ennen sairastumista käynyt matkalla ja kertonut siitä. Se oli mielenkiintoista, totesi läheiseni. Toisen hoitajan tytär oli päässyt opiskelemaan, mikä oli läheiseni mielestä hienoa. Hoitaja oli myös pohtinut eläkkeelle jäämistä.
Kuunnellessani läheiseni kertomuksia arjestaan kotihoitajien kanssa pohdin taas ”normaaliuden” eli tavallisen elämän ja palvelunäkökulman suhdetta. Läheiseni osoitti kertomuksillaan, että hän ei halunnut olla pelkkä asiakas ja autettava vaan tavallinen ihminen, joka on tasavertaisessa vuorovaikutuksessa hoitajien kanssa. Tavallisessa arjessa ja elämässä vaihdetaan kuulumisia puolin ja toisin, rupatellaan ja juodaan kahvia. Ainakin läheiseni suihkupäivään kuului yhteinen kahvihetki. Juotiin saunakahvit, hän kertoi. Kerran läheiseni oli pyytänyt anteeksi hoitajalta, että hänestä oli niin paljon vaivaa. Hoitaja oli vastannut, että ei hänestä ole vaivaa. Päinvastoin, ilman häntä ja muita vanhuksia he olisivat kaikki työttömiä. ”Voitko ajatella”, riemuitsi läheiseni. ”Minun ansiostani heillä on työpaikat!” Hänelläkin oli annettavaa, hänestä oli hyötyä – tästä hän iloitsi monta päivää.
Joulun lähestyessä olin lähdössä lyhyelle ulkomaanmatkalle. Läheiseni pyysi minua tuomaan muutaman rasian hyvää suklaata annettavaksi ”luottohoitajille”. Tällä kertaa en sanonut vastaan enkä ruvennut puhumaan mitään siitä, että hoitajat saattavat saada liikaa suklaata. Toin suklaat, jotka me sitten paketoimme joulupaperiin hoitajille. Ymmärsin, että antaminen ja kiittäminen vahvistivat läheiseni arvokkuuden tunnetta.
Läheiseni osoitti, että hän halusi olla myös antava osapuoli. Omassa kodissaan elävä tavallinen ihminen tasavertaisessa kanssakäymisessä niiden ihmisten kanssa, jotka tulivat hänen kotiinsa. Ei pelkkä asiakas. Olisiko tämä osa sitä arvokasta vanhuutta?
Anneli Sarvimäki
