Yksinäisiä vai yksinäistettyjä?

Suomessa on Vantaan väkiluvun verran yksinäisiä. Suomalaisten kansantauti, sanotaan. Yksinäisyys on viime vuosina saanut näkyvän paikan julkisessa keskustelussa. Usein esillä ovat vanhat ihmiset, joilla on vähän sosiaalisia kontakteja. Ei ehkä ketään kenelle soittaisi. Yksinäisyyden tiedetäänkin koskettavan erityisesti vanhimpia ikäpolvia: noin joka kolmas kokee yksinäisyyttä vähintään joskus ja joka kymmenennelle se on osa päivittäistä arkea.

Niin tutkimuksissa kuin mediassa kiinnostus on usein kohdistunut siihen, miltä yksinäisyys tuntuu ja mitä siitä seuraa yksilölle ja sen myötä kansantaloudelle. Olemme kuulleet yksinäisyyden olevan vaarallisempaa kuin ylipaino tai tupakointi ja sen nostavan sosiaali- ja terveyspalvelujen kustannuksia. Yllättävän harvoin pysähdymme pohtimaan, miksi yksinäisyyttä koetaan. Mistä yksinäinen arki oikeastaan muodostuu?

Ikääntyvien yksinäisyyttä käsittelevässä väitöskirjassani (Tiilikainen 2016) tarkastelin yksinäisyyttä elämänkulun näkökulmasta. Olin kiinnostunut erityisesti siitä, millaisia elämänpolkuja yksinäisyyttä kokevilla iäkkäillä on takanaan ja miten he itse yksinäisyytensä syitä pohtivat. Samalla tulin kuvanneeksi kymmenen yksinäisyyttä kokevan ikäihmisen jokapäiväistä elämää. Kerroin muun muassa 80-vuotiaasta Einistä, joka ei pääse kotoaan omin avuin ulos hissittömän kerrostalon kolmannesta kerroksesta ja josta tuntuu, että muut pelkäävät hänen sairautensa tarttuvan. Ja lähes 90-vuotiaasta Vilhosta, joka välttelee heikkokuuloisuutensa vuoksi kodin ulkopuolella liikkumista, etteivät muut luulisi häntä ”pöhköksi”.

Yksinäisyydestä puhuessani palaan usein ajatukseen arjen infrastruktuurista, josta Antti Karisto (2012) on kirjoittanut. Hänen mukaansa kovan teknisen infrastruktuurin, kuten tieto- ja liikenneyhteyksien, ohella on olemassa myös ”pehmeää infrastruktuuria, arjen laatuun vaikuttavia kulttuurin kudoksia: miten vireä on kansalaisyhteiskunta, miten palvelut pelaavat, kuinka meitä kohdellaan, kuinka kohtaamme toiset ihmiset, millaisia ovat osallisuuden ehdot ja arjen kirjoittamattomat pelisäännöt” (mts. 245).

Kariston kuvaamilla arjen kudoksilla on keskeinen roolinsa myös yksinäisyyden kokemuksessa. Kohtaamani ikääntyvät kertoivat eriarvoisuuden kokemuksesta suhteessa nuorempiin. Läsnä oli myös oman toimintakyvyn heikentymisen myötä kohdattua häpeää. Raadollisimpia olivat kuvaukset konkreettisesta yksin jäämisestä esimerkiksi sairastumisen myötä ja sen herättämästä pelosta. Yhä useammissa tutkimuksissa onkin tuotu esiin, että yksinäisyys liittyy turvattomuuden kokemukseen, tilanteeseen, jossa kannetaan huolta omasta arkiselviytymisestä.

Julkisessa keskustelussa yksinäisyyden saamat kuvaukset ovat usein kapeita. Etenkin vanhojen ihmisten osalta ne supistuvat herkästi seuran kaipuuseen. Puhutaan yksinäisistä, jotka kaipaavat toista ihmistä vierelleen. Lähemmällä tarkastelulla on kuitenkin selvää, että kyse on paljon muustakin kuin yksinäisyyttä kokevasta itsestään. Jotta yksinäisyyteen voidaan vaikuttaa, on katse kiinnitettävä niihin tekijöihin, jotka sitovat ihmisiä toisiinsa, yhteisöihin ja ympäröivään yhteiskuntaan. Arjen infrastruktuuriin.

Elisa Tiilikainen
tutkijatohtori, Itä-Suomen yliopisto

Kirjallisuutta:

Karisto, Antti (2012) Yksi piano vai kymmenen lehmää? Kirjoituksia arjen ilmiöistä. Helsinki: Gaudeamus.

Tiilikainen, Elisa (2016) Yksinäisyys ja elämänkulku – laadullinen seurantatutkimus ikääntyvien yksinäisyydestä. Valtiotieteellisen tiedekunnan julkaisuja 4: 2016. Helsinki: Helsingin yliopisto. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/161065

Kuuntele myös Kymmenen teesiä yksinäisyydestä -lyhytradiodokumenttisarja Yle Areenasta.

Elisa Tiilikainen, VTT, työskentelee tutkijatohtorina Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitoksella. Tiilikainen on ollut mukana PROMEQ-tutkimushankkeessa, jossa kehitetään ja tutkitaan osallistavan ryhmämuotoisen palveluohjauksen toimintamallia yksin asuville ikäihmisille.