Lontoo 2012 ikäpolvikokemuksena

Olympialaiset ovat perinteisesti olleet maailman urheilevan nuorison juhla. Eivät ole enää, väitän minä. Mutta ei se ole sen enempää kansainvälisen olympiakomitean pölyttyneiden herrasmiestenkään juhla, vaan tapahtuma, joka ansaitsee tulla uudelleen arvioiduksi myös ikäpolvinäkökulmasta ennen kuin uskallan sanoa, kenen juhlasta oikein oli kyse.

Aloitetaan helpoimmasta: lasten juhlat kisat eivät olleet, vaikka avajaisissa upeat lapsikuorot olikin otettu pääosiin ja nuoret urheilijat saivat kunnian sytyttää olympiatulen. Silti suhde lapsiin jäi aika ohueksi tässä avajais- ja päättäjäisspektaakkeleiden muodostaman monisärmäisen ja erityisesti monikulttuurisen tapahtuman virrassa.

Olisivatko lapset voineet olla paremmin esillä organisoidusti, on hyvä kysymys. Vuoden toisessa urheilun päätapahtumassa, jalkapallon EM-kisoissa, lapset melkein varastivat shown loppuottelun päätösvihellyksen jälkeen tulemalla kentälle onnittelemaan pelaavia isiään. Tiukat järjestysmiehetkään eivät estäneet tätä lasten ja heidän isiensä riemua. Olympialaisissa en bongannut yhtään urheilijan pikkulasta katsomosta – näinköhän väärin?

Ikämiesten ja -naisten kisat nämä kyllä olivat. Yhä useammassa lajissa – ei vain ratsastuksessa, ammunnassa tai purjehduksessa – entistä iäkkäämmät urheilijat menestyvät aivan huipullakin. Ammattiurheilussa terveydenhuolto on korkeatasoista ja monessa lajissa tarvitaan enemmän osaamista, yhteistyökykyä tai vaikkapa hevosen käsittelytaitoa kuin pelkkää fysiikkaa.  Ja entisiä urheilijoita kunnioitettiin antamalla heille mahdollisuus vanhojen muisteluun palkintojenjakajina.

Urheilujohtajien keski-ikä ei ole tainnut kuvien perusteella kovin paljon tippua, vaikka asiasta on puhuttu negatiiviseen sävyyn niin kauan kuin minä muistan. Pitäisikö asenteiden muuttua tässäkin suhteessa vai pidämmekö yhä outona sitä, että nuorten urheilijoiden asioista päättävät ikivanhat – vai ovatko he ikinuoria? Ikäpolvinäkökulmasta katsottuna hyvä yhteiskunta on tietysti sellainen, jossa eri-ikäiset päättävät yhdessä yhteisistä asioista eli ei vanhojakaan saa suosia muiden ikäpolvien kustannuksella.

Mutta itse urheilutapahtumissa nähtiin erilaisina toimijoina monen ikäpolven edustajia. Monet huippuvalmentajista ovat yli kuusikymppisiä tai jopa yli seitsemänkymppisiä. Heidän täytyy aika hyvin seurata aikaansa, että kykenevät tuntemaan valmennuksen kehityksen ja ymmärtämään nuorison ajatukset tai edes elämäntavat. Aika harvalla foorumilla onkin mahdollisuus elää intohimoisesti saman tavoitteen saavuttamiseksi niin eri sukupolvia edustavien ihmisten kanssa kuin urheilussa. Kyllä se eri-ikäisiä väistämättä lähentää.

Kirjoitukseni innoitus ei kuitenkaan syntynyt oikeastaan lainkaan urheilukilpailuista, vaan näiden Lontoon kisojen avajaisista ja päättäjäisistä, joiden käsikirjoituksissa ja toteutuksissa vaihtuivat sukupolvet ja historialliset aikakaudet vielä laajemmalla spektrillä kuin itse kisoissa. Jossakin vaiheessa päättäjäisiä minulla oli erittäin vahva tunne siitä, että tässä myös päättyy jokin jopa historiallinen ajanjakso, kun brittien ja sitä kautta ikään kuin meidän kaikkien kokemuksellinen kulttuurihistoria tuotiin kronologisesti esille kaikkien tuntemien brittipoppareiden ja muiden julkkisikonien kautta.

Ajattelin, että tähän yhteen iltaan on ladattu kaikki se, mihin länsimainen kulttuuri parhaimmillaan on pystynyt. Urheilu on yksi osa sitä, mutta väistämättä tuntui siltä, että kokemuksellisesti jokin väkevämpi kuin huippu-urheilu yksinkertaisine tavoitteineen oli tuossa esityksessä voittaja. Tai toisinpäin ajatellen: ehkä näiden sinänsä yksinkertaisten juoksujen, hyppyjen ja heittojen takana onkin syvempi merkitysmaailma kuin yleensä ajattelemme, koska juuri olympialaiset saivat vetovoimallaan huippuartistit yhteiselle lavalle.

Yhä uudelleen huomasin ihmetteleväni ihmisrodun kykyä merkityksellistää, symbolisoida ja arvostaa mitä kummallisimpia asioita. Elävä tykinkuula ja Monty Python -laulu ’Always look on the bright side of life’ eivät pudonneetkaan merkityksettömään tyhjiöön, vaan rakensivat sillan jo nähdyn ja tulevan väliin tavalla, joka oli täynnä banaalia kitsiä, jota piti koossa jokaisesta esittäjästä huokunut vakavuus, arvokkuus ja omistautuminen.

Jos yksikään esiintyjistä olisi vähänkään heittänyt läskiksi, niin koko pieteetillä rakennettu kupla olisi puhjennut satojen miljoonien ellei miljardien ihmisten silmien edessä – ja se taika, satu tai mielikuvitusmaailma olisi lysähtänyt kokoon. Mutta kulttuuri, joka on luonut Tarun sormusten herrasta, Liisan Ihmemaassa, Nalle Puhin ja Harry Potterin, taiteili olympialaisten ihmemaankin kunnialla kokoon.

Oma tulkintani on se, että olympialaiset Lontoossa venyttivät jälleen kerran sukupolvikäsitettä sekä eteen- että taaksepäin. Nuorten historiatietoisuus – vaikkakin suurimmaksi osaksi brittipopin eriväristen, -sukupuolisten ja -ikäisten kautta – lisääntyi varmasti. Musiikin kautta 1960-luku on vielä tätä päivää, vaikka monen on vaikea enää muistaa sen ajan urheilijoita muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. 1950-luku on jo kokemuksellisesti myös musiikissa niin kaukana tai ’eri aikakautta ja sukupolvea’, ettei se enää juurikaan elänyt edes stadionspektaakkelissa.

Olisiko seuraavissa kisoissa jo vuorossa sellainen aikakausi, josta 1960-lukukin olisi pyyhkiytynyt pois, ja koreografian tekisivät ihmiset, jotka eivät edusta suuria ikäluokkia tai omaa kuusikymmentäluvulla syntyneidenkään ikäpolvea? Tämän paremmin tätä länsimaisen populaarikulttuurin musiikkinäytelmää ei nimittäin voi enää tehdä missään koskaan kuin juuri musikaalien emokaupungissa Lontoossa.

Silti voimakkaat kokemukset voivat kulttuurissa ja urheilussakin siirtyä myös vahvasti seuraavalle sukupolvelle. Eturivin kirjailijamme Tuomas Kyrö ja Miika Nousiainen ovat tästä hyviä esimerkkejä. He kykenevät loistavasti ja uskottavasti kirjoittamaan ja puhumaan niistä kokemuksista, joita heillä – tai heidän romaanihahmoillaan – on esimerkiksi Lasse Virenin kultamitalijuoksuista Münchenin olympialaisissa vuonna 1972. Toinen mainituista kirjailijamiehistä on kuitenkin syntynyt vuonna 1973 ja toinen 1974.

Näin kuvittelen käyvän niille nuorille olympiaurheilijoille, jotka saivat osallistua Lontoon olympiastadionilla noihin historiallisiin näytelmiin, vaikkakin statistin osissa. He olivat kuitenkin oikeasti osallisina, kun’Spaissarit’ tekivät sen yhden ja ainoan comebackinsa. Hiukan odotin, tai pelkäsin, että siihen perään olisi vielä päästetty David Beckham tekemään jotakin pallolla. Ehkä se olisi sitten ollut jo liikaa.

Liikaa ei kuitenkaan ollut se, että kisojen aikaansaamisen selkäranka eli tuhannet vapaaehtoiset, saivat täydeltä olympiastadionilta raikuvimmat suosionosoitukset. Esille nostetuissa vapaaehtoisissa oli kaiken lisäksi huomioitu eri-ikäiset, molemmat sukupuolet ja eri etniset ryhmät. Tuntui, että myös järjestelytoimikunnan puheenjohtajan Sebastian Coen kiitokset tulivat suoraan sydämestä. Ja mikseivät olisi tulleet, koska Isossa-Britanniassa hallituskin vannoo ’Big Societyn’ nimiin. Sillä tarkoitetaan yksinkertaistaen sitä, että vapaaehtoistoimijoille on annettu enemmän vastuuta yhteiskunnan eri toimintojen järjestämisestä.

Helsinki ei ole Lontoo, eikä Suomi ole Englanti, mutta kyllä meilläkin osataan sekä vapaaehtoistoiminta että ikäpolvitoiminta. Vanhustyön Keskusliitto ja erityisesti sen Ikäinstituutin kanssa toteuttama yhteishankeNeljän polven treffit sai Euroopan parlamentin kansalaisen palkinnon, joka myönnetään merkittävällä tavalla Euroopan hyväksi toimineille kansalaisille ja yhteisöille (http://www.ikapolvet.fi/ajankohtaista/216). Tänä vuonna palkittuja oli 37 kappaletta, joten suomalaiset taisivat pärjätä suhteellisesti ottaen paremmin tässä kisassa kuin Lontoossa. Hyvä me!

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin päätän lähetykseni Lontoon olympialaisista…

Arto Tiihonen