Siirry sisältöön

Viestejä nuoruudesta

Olen viime aikoina tehnyt uutta tuttavuutta ihmisen kanssa, jota en ollut tavannut pitkään aikaan. Tämä ihminen olen minä – tai ainakin olin. Hän tuli vastaan kellarissa.

Taustalla on lähestyvä linjasaneeraus, jonka alta rupesin siivoamaan ja tyhjentämään. Kellarista löytyi päiväkirjoja, kirjeitä, kouluaineita ja -piirustuksia, kalentereita ja vaikka mitä 1950-luvun alusta saakka.

Vanhimmat dokumentit olivat piirustuksia kansakoulun ensimmäiseltä ja toiselta luokalta 1950-luvun alkupuolelta. Millaisen minän niissä kohtasin? Luterilaisen etiikan kasvatin. Yksi piirros esitti Sakkeusta viikunapuussa.[i] Toisen löytämäni piirustuksen nimi oli ”Vi sparar” (Me säästämme). Se esitti kolikkoja kiipeämässä säästöpossuun. Muistokirjastani löytyy muitakin elämänohjeita kuten ”Var flitig som en myra, så får du ingen fyra” (Ole ahkera kuin muurahainen, niin et saa nelosia). Tällä tavalla lapsia ohjattiin kaidalle tielle 1950-luvulla. Luokkakuvista minua tutkailevat vakavailmeiset kasvot. Tekisi mieli sanoa: Anteeksi, olen välillä elänyt liian kevytmielisesti. Mutta olen kyllä ollut ahkera ja yrittänyt vähän säästääkin pahan päivän varalle, joten kiitos näistä vinkeistä.

Teini-iässä maailma avautui. Sekä ulospäin että sisäänpäin. Selityksenä on luonnollisesti oma kehitys, mutta myös muuttuva maailma: 1950-luku vaihtui 1960-luvuksi. Oli Beatles ja Joan Baez, Biafran nälänhätä ja Vietnamin sota. Oli myös pyörimistä kaupungilla kaveripiireissä, lauantai-iltoja koulutansseissa ja jäätelöbaarissa. Oli rakastumisia (usein kaksi viikkoa kestäneitä), musiikki- ja teatteriharrastuksia. Päiväkirjat ja kirjeet kertovat näistä ja pohdinnoista ystävyydestä, maailmanrauhasta ja omasta suhteesta maailmaan. Kuvataiteen tuotokset muuttuvat abstraktisemmiksi ja ekspressionistisemmiksi. Löytyipä nippu runojakin. Edessä avautui polkuja moneen suuntaan. Valokuvien pohtivasti hymyileville kasvoille haluaisin sanoa: Kiitos että avasit minulle maailman, hyvässä ja pahassa, ja kiitos tienviitoista. Mutta täytyyhän sinunkin ymmärtää, että kaikkiin suuntiin ei voi kulkea yhtä aikaa. Eksymättä. Kadottamatta itseänsä.

Polut veivät aikuisuuden kynnyksellä filosofiaan ja keski-iässä vanhuustutkimukseen. Mitä syvässä kolmannessa iässä oleva ikäfilosofi voisi oppia näistä kohtaamisista? Ensinnäkin sen kuinka paljon elettyä elämää oli itse asiassa unohtunut. Suurimman osan tilanteista ja ihmisistä pystyin palauttamaan muistiin lukiessani, mutta välillä oli kuin olisin lukenut täysin vieraan ihmisen päiväkirjaa. Muistin kyllä käyneeni kuvaamissani paikoissa, mutta moni konkreettinen tilanne oli jäänyt unohduksiin. Ilmankos filosofi G.H. von Wright nimesi muistelmansa ”Elämäni niin kuin sen muistan”; mitkään muistelmathan eivät ole tarkka kuvaus menneestä, vaan nimenomaan muistiin ja unohtamiseen perustuva rekonstruktio. Muistin ja muistamisen merkityksestä on gerontologiassa kirjoitettu paljon, unohtamisesta vähemmän. Unohtaminen voisi ansaita ihan oman tutkimushaaransa. Paitsi että on vaikeaa tutkia sitä, mitä on unohtanut. Kuin tutkisi olematonta.

Toinen havainto oli, miten tiiviisti elämänkulku on yhteydessä aikaan ja paikkaan. Tämä on tietysti tuttu asia elämänkulkututkimuksessa, jossa ihmisen elämää tarkastellaan ajan, paikan, sosiaalisten suhteiden ja oman toiminnan vuorovaikutuksena. Sodanjälkeinen niukkuus edellytti ahkeruutta ja säästäväisyyttä. 1960-luvulla saattoi jo vähän vapautua. Ja osittain television ansiosta kotipaikka laajeni 1960-luvulla 1950-luvun muutamista kortteleista käsittämään koko maailmaa. ”Trots att människan är ett visst lands medborgare och medlem av en egen nation, måste hon känna, att hon är en del av hela människosläktet och att hela jorden är hennes fosterland” (Vaikka ihminen on tietyn maan kansalainen ja oman kansansa jäsen, hänen täytyy tuntea olevansa koko ihmiskunnan osa ja että koko maapallo on hänen isänmaansa), kirjoitti teini-ikäinen minä maailmanrauhaa käsittelevässä kotiaineessa 1960-luvulla. Nuoruus ja 1960-luku oli lyömätön yhdistelmä.

Entä mitä elämänohjeita lapsuuden ja nuoruuden minä voisi antaa kolmannen iän minälle? Kolmas ikä muistuttaa eräiltä osin nuoruutta. Se on uuden alku, vapautumista. Uusia elämäntilanteita, uusia vaihtoehtoja, uusi minä. Kuitenkin yhdistettynä vanhaan, ehkä unohduksissa olleeseen minään. Toisaalta kolmas ikä eroaa nuoruudesta siinä, että kolmannessa iässä kohtaa uudet tilanteet vuosikymmenten elämänkokemuksella. Ja totta kai tiedän, että kummastakaan elämänvaiheesta ei puutu rajoituksia ja vastuita.

Lapsuuden minän elämänohje kolmannen iän minälle voisi olla: huolehdi perusasioista.

Nuoruuden minän elämänohje kolmannen iän minälle voisi olla: Ole avoin maailmalle – vielä on polkuja kulkematta.

Entä mitä tapahtui päiväkirjoille ja muulle materiaalille? Ne on luettu ja tuhottu. Ne täyttivät tehtävänsä, kun sain uudestaan tutustua itseeni. Oli kiva tavata.

 

Anneli Sarvimäki

Ikäfilosofi

 

[i] Sakkeus oli ahne veronkantaja, joka uteliaisuuttaan oli kiivennyt viikunapuuhun nähdäkseen vilauksen Jeesuksesta. Jeesus kutsui hänet alas nimeltä ja meni mukaan hänen kotiinsa. Sakkeus vakuuttui Jeesuksen opeista, hänen elämänsä muuttui ja hän lupasi maksaa huiputtamansa verorahat nelinkertaisesti takaisin ja antaa puolet omaisuudestaan köyhille.