Miten monessa paikassa olenkaan vieraillut vanhojen ihmisten luona, heidän kodeissaan, hoitopaikoissaan, viljelyksillään? Lapset ja vanhat ihmiset kokevat saman kohtelun: joku puhuu heidän puolestaan, joku päättää heidän asioistaan. Se, mikä puuttuu päätöksiä tehtäessä, on lasten ja vanhojen ihmisten oma ääni.
Ohjasin syksyllä 2020 etäjumppaa Klamilassa. Minusta ohjaaminen oli mielekästä näin vertaisohjaajan taidoilla, sain siinä kuntoilla itsekin. Jumppaajat kertoivat päivän alkavan kivasti, pääsi nivelet notkeina päivän askareisiin. Oli kiva jumpata omassa pirtissä yhdessä tuttujen kanssa ja vaihtaa muutama sana netin kautta.
Ihminen on perusolemukseltaan samanlainen kaikkialla ja kaikenikäisenä. Hän haluaa tulla kuulluksi, nähdyksi ja hyväksytyksi. Keinot tämän saavuttamiseksi ovat monenlaisia. Vauva itkee, jokeltelee ja juttelee koko kehollaan. Kun ihminen alkaa saada sanoja, keinot alkavat muuttua sanallisiksi mutta kehollisuus säilyy edelleen. Kun vanhuksella sanat alkavat kadota, katse voi hakea hyväksyntää. Kuulluksi, nähdyksi ja hyväksytyksi tuleminen lisää osallisuuden kokemusta. Se voi olla elämää kannatteleva tai eteenpäin työntävä voima, josta seuraa hyvinvointia.
Juhlavuosi alkoi! Kuka juhlii ja mitä? Tietenkin Ikäinstituutti tai jos ollaan tarkkoja: Ikäinstituutin säätiö. Ja syystä juhlii. Takana on viisi vuosikymmentä työtä ja toimintaa hyvän vanhuuden puolesta. Tavoite on vuosien myötä määritelty monin tavoin: alkuun edistettiin ja kehitettiin vanhemman ikäpolven kunto- ja virkistystoimintaa. Nyt edistetään ”hyvää vanhenemista tutkimuksen, kehittämisen ja koulutuksen keinoin” vahvistaen ikäihmisten toimintakykyä ja osallisuutta.
Itsenäisyyspäivänä ajatukseni olivat isovanhemmissani ja niissä sukupolvissa, joiden ansiosta meillä on nyt itsenäinen Suomi. Mietin, mitä me kaikki voisimme oppia entisistä ajoista ja tuoda tähän päivään. Ainakin sen yhteisöllisyyden, joka ennen vallitsi kyläyhteisöissä. Toteutammeko hankkeet yksin vai laaja-alaisessa yhteistyössä muiden paikallisten toimijoiden kanssa?
Ikäihmisen hyvinvoinnin edistäminen on parhaimmillaan hyvinvointitietoon ja vaikuttavaksi todettuihin käytäntöihin pohjautuvaa. Lähtökohtana on vahvistaa iäkkään toiveiden mukaista toimintakykyä ja osallisuutta. Käytännössä hyvinvoinnin edistäminen on motivointia, tuuppausta, tukemista ja mahdollisuuksien luomista yhteistyössä kunnan eri toimijoiden kanssa.
Mitä sinä tunnet, kun menet uuteen tilanteeseen? Odotatko innosta kihisten uusien ihmisten tapaamista vai jännitätkö altistumista arvioiville katseille? Osaan meistä on juurtunut niin syvä toiseuden tunne, että esimerkiksi ryhmätoimintaan osallistuminen voi tuntua mahdottomalta. Silloin tarvitaan etsivän työn välineitä ja vaikuttavaa verkostotyötä.
Iäkkäiden hyvä arki ja mahdollisuus omassa kodissa asumiseen tarvitsee tuekseen asuinympäristöjen ikäystävällisyyttä. Ikäystävällisten kuntien ja asuinalueiden suunnittelusta puhutaan yhä enemmän, mutta mitä sillä tarkoitetaan. Onko kaikki iäkkäiden hyväksi tehtävä työ ikäystävällisyyttä vai onko ikäystävällisyydellä jokin oma ydin ja sanoma?
Mitä enemmän sisäisiä voimavaroja iäkkäällä ihmisellä on, sitä vähemmän hän kaipaa erityissuojelua. Hän pystyy arvioimaan riskit ja suojaamaan itsensä tarpeen vaatiessa niin kuin muutkin aikuiset. Suuri osa 70 vuotta täyttäneistä ikäihmisistä kuuluu tähän ryhmään. Monet Ikäinstituutin hankkeet tähtäävät nimenomaan ikäihmisten omien voimavarojen vahvistamiseen, haavoittuvuuden ennaltaehkäisemiseen.
Elämme aikaa, jolloin on mahdollista tanssia yhdessä: sinä keittiössäsi ja minä olohuoneessani. Taide ja kulttuuri voivat löytää kanavan tulla osallistujan luokse esimerkiksi Zoomin kautta. Olen aina vannonut fyysisten tapaamisten tärkeyden nimeen: on mukavaa istua vierekkäin, nähdä toisen kasvot ja tanssia hetki yhdessä, lähellä. Korona-aika on kuitenkin luonut uudet rajoitteet läheisyydelle sekä fyysiselle läsnäololle – tilalle on tullut lähellä olo etänä.