Tammikuun lopussa Tampereen yliopiston terveystieteiden yksikössä tarkastettiin KM Sari Heikkisen väitöskirja ”Arki uudessa kotimaassa”. Väitöstutkimuksen aineisto koostuu ensinnäkin Suomessa asuvien ikääntyvien maahanmuuttajien ja heidän perheenjäsentensä haastatteluista ja toiseksi joukosta kuntien laatimia kotouttamis- ja vanhuspoliittisia ohjelmia. Heikkisen tutkimus on suomalaisessa ikääntymisen tutkimuksessa uraauurtava työ. Ikääntyvän väestön monikulttuurisuus on totta Suomessa, mutta ikääntyvään maahanmuuttajaväestöön kohdistuva tutkimus on ollut jokseenkin olematonta ennen Heikkisen väitöstutkimuksen käynnistymistä.
”Arki uudessa kotimaassa” -väitöstilaisuuden vastaväittäjänä toimi Ikäinstituutin entinen johtaja, dosentti Anneli Sarvimäki. Sarvimäki johdatteli keskustelua taidolla niin, että väitöstilaisuuden myötä tutkimuksen vahvuudet ja Heikkisen perehtyneisyys aiheeseen nousivat selvästi esiin. Vastaväittäjän ensisijaisena tehtävänä on oikeastaan osoittaa työn heikkoudet, ja niitäkin käsiteltiin. Taidollaan ja kokemuksellaan Sarvimäki kuitenkin teki väittelystä keskustelun, jossa käytiin tärkeää ajankohtaista keskustelua ikääntymisestä, ikääntymisen tutkimuksesta ja ikääntyvien maahanmuuttajien arjesta.
Keskustelun myötä esiin nousi kolme keskeistä seikkaa, jotka todella tuovat uutta ajateltavaa meille kaikille ikääntymisen parissa työtä tekeville. Ensiksikin Heikkinen havaitsi tutkimuksensa myötä toimijuutta, joka ei välity paljon käytetyissä toimijuuden kuudessa modaliteetissa (osata, voida, kyetä, täytyä, tuntea ja haluta). Heikkinen esittää kirjassaan aineistonsa pohjalta, että ikääntyvä maahanmuuttaja tarvitsee rohkeutta. Rohkeus tarkoittaa uskallusta pitää puoliaan, osallistua omaa elämää koskevaan päätöksentekoon ja elää omannäköistään vanhuutta.
Toiseksi Heikkinen nostaa esiin syrjäytymisen kokemuksellisen puolen. Sosiaalisen syrjäytymisen ongelmat ovat jo kohtalaisen pitkään olleet gerontologisen tutkimuksen tärkeäksi tunnistettuja teemoja. Emotionaalinen syrjäytyminen täsmentää kuvaa syrjäytymisen kokemusten moninaisuudesta. Emotionaalinen syrjäytyminen ilmeni Heikkisen aineistossa kaipauksen kuvauksina. Haastatellut saattoivat kuvata monipuolisia yhteyksiä entiseen kotimaahan ja siellä asuviin ystäviin ja sukulaisiin, mutta yhteydet eivät korvanneet yhdessä tekemisen ja yhdessä olon tunteita. Olisi kiinnostavaa pohtia emotionaalisen syrjäytymisen ja viime vuosina paljon esillä olleen osallisuuden kokemusten keskinäistä yhteyttä. Emotionaalisen syrjäytymisen tunnistaminen tulee varmasti viemään eteenpäin myös ikäihmisten osallisuuden edistämiseksi tehtävää työtä.
Kolmanneksi Heikkisen työssä on tärkeää etnogerontologian nostaminen suomalaisen ikääntymisen tutkimuksen kenttään. Ikääntymisen tutkimus on ilmiömäisen monitieteinen tutkimusala ja jokainen erityinen näkökulma osaltaan vahvistaa vanhuuden moninaisuuden tunnistamisen välineitä. Vastaväittäjä Sarvimäki nosti etnogerontologiaan liittyen esille ”double asset” -näkökulman. Ikääntyvällä maahanmuuttajalla voi ajatella olevan kahden kulttuurin voimavarat. Ikääntyvä maahanmuuttaja on mahdollista nähdä myös voimavaraisena toimijana, vanhana ihmisenä joka uskaltaa. Ikääntymisen tutkimuksessa pyritään usein nostamaan esiin ongelmia ja epäoikeudenmukaisuuksia. Ikääntyvien tutkimus voi kuitenkin olla voimavaraisuuden tutkimusta. Heikkisen tutkimuksesta välittyy myös ikääntyvien voimavaraisuus, vaikka ongelmat toki ovat myös ilmiselviä.
Suvi Fried
tutkija
Linkki: http://www.uta.fi/tutkijakoulu/ilmoitus.html?id=102588