Televisiossa pyörii paraikaa K-70 -ohjelma. Kielletty se ei ole nuoremmiltakaan, päinvastoin. Sitä katsoen meidän nuorempien, keski-ikäisten ja nuorten, on tarkoitus seurata iäkkäiden rokkilaulantaa. Ihastuttava ohjelma, sanoo moni. Hyödyksi monelle, sanon minä. Suosittelen sitä lämpimästi kaikille. Moni nuorempi kansalainen voi siitä saada aavistuksen iäkkäiden elämästä.
Ohjelman ilmestyminen muistuttaa – ainakin minua – kuitenkin samalla siitä, miten vieraantuneita monet keski-ikäiset ja nuoret ovat pitkään eläneiden, vanhojen ihmisten todellisuudesta. Jos ei satu työskentelemään vanhusten parissa, iäkkäät ihmiset ovat useimpien yhteiskuntamme jäsenten mielikuvissa outoja, hassuja, toisenlaisia – jotain ”ihme mummoja ja ukkoja”. He ovat kaupallisen televisioyhtiönkin mielestä niin eksoottisia, että heidän esiintymisestään rock-musiikin parissa kannattaa tehdä ohjelma, ja ohjelmalle odotetaan suurta yleisöä. Tietystä näkökulmasta ohjelma vetoaa kuin luontodokumentti, jonka harvoin nähtyjä eläimiä ihastelemme, tai lasten viaton höpötys, jonka hellyttävyydelle hymähtelemme.
Julkisuudessa ikäihmisiä käsitellään nykyisin usein kielteisten seikkojen kautta, esimerkiksi lisääntyvinä eläke- ja terveydenhoitokustannuksina. Puheenvuoroissa huolehditaan siitä, että hoitajia ei riitä kasvavalle vanhusjoukolle. Lautakunnissa pohditaan keinoja vanhustenhuollon kulujen hillitsemiseksi. Erilaisissa hankkeissa etsitään välineitä siihen, miten iäkkäät voisivat itse mahdollisimman pitkälle huolehtia itsestään. Ja tulevaisuutta pohtivissa työryhmissä odotellaan robotteja, jotka hoitaisivat vanhuksia ja reagoisivat heidän tarpeisiinsa. Silloin ei kenenkään tarvitsisi käydä heidän luonaan…
On harmillista, että pitkään eläneet eivät enää mielikuvissa ole meitä vaan niitä, muita, toisia. Kohtalotovereitahan me varsinaisesti kuitenkin olemme, mutta siitä huolimatta vanhuutta torjutaan tekemällä siitä jotain etäistä, jopa jotain huvittavaa – ja ainakaan se ei koske omaa itseä… Johonkin on ilmeisesti unohtunut, että meistä jokaisesta tulee aikanaan vanha. Mielestäni kaikkien nuorempien kannattaisi tutustua vanhuuteen perusteellisesti ja nauttia sen ihmisille tuomasta elämänkokemuksesta, kuunnella ja ottaa oppia.
Kaipaan takaisin vanhuuden kunnioittamista ja arvostamista. Tähän vanhuudesta vieraantuneeseen tilaan kehkeytyneessä yhteiskunnassa pitkän iän kunnioituksen palauttaminen edellyttää kuitenkin radikaaleja toimia: jokaisen työikäisen pitäisi työskennellä vanhusten parissa viikko vuodessa. Tällainen työskentely poistaisi ennakkoluuloja ja avaisi tien sukupolvien väliselle läheisemmälle vuorovaikutukselle. Näin saataisiin myös enemmän arvostusta vanhustyölle ja helpotettaisiin hoitajien kiireistä työtä. Jokaiselle tekisi myös hyvää pohtia, mitä itse aikoo tehdä sitten, kun on elänyt pitkään: millainen tulee olemaan minun vanhuuteni?
Televisioyhtiöiltä sopii toivoa lisää pitkään eläneiden maailmaa käsitteleviä ohjelmia. On korkea aika normalisoida vanhuus edes televisiossa.
Ilka Haarni
tutkija