Läheisestä omaishoitajaksi -hankkeen (RAY 2012-2014) päätösseminaaria vietettiin tiistaina 10.3. Tapahtumasta jäi hienot muistot – teema kiinnosti lähes 80 kuulijaa, mistä olemme erityisen ilahtuneita. Palaamme tässä kirjoituksessa hankkeen ydinteemaan: ikääntyviin omaishoitajiin, jotka huolehtivat läheisestään omaishoidon tuen ulkopuolella. Hankkeessa tehtyihin haastatteluihin sisältyi kysymys siitä, miksi he eivät ole hakeutuneet tuen piiriin.
Kirjoitimme aiheesta Gerontologia-lehteen pari vuotta sitten. Tuolloin totesimme, että iäkkäät ihmiset jäävät tai jättäytyvät psyykkisistä ja sosiaalisista syistä ulkopuolisiksi hoivaajiksi. He kuitenkin halusivat huolehtia läheisestä ihmisestä kaikin voimin, ja tähän yhteinen elämä ja ihmissuhde antoivat paljon voimia.
Kuva omaishoidon tuen ulkopuolella toimimisesta on matkan varrella tarkentunut. Kun asetimme haastateltavien vastaukset omaishoidon tuesta kaiken tarkastelun keskiöön, psyykkiset ja sosiaaliset syyt jäivät taka-alalle. Vastauksista voi muodostaa neljä eri kokonaisuutta, jotka koskevat omaishoidon tuen sisältöä, myöntämisen kriteereitä, sopimuksen sitovuutta ja tuen tarpeellisuutta.
Omaishoidon tuen sisältö oli usealle haastateltavalle tuntematon tai epäselvä. Usein tuli esille, mitä tuki sisältää ja kenelle se on tarkoitettu. Tavallisesti tiedettiin omaishoidon tuen sisältävän rahallisen palkkion, mutta lakisääteisistä vapaapäivistä ja palveluista ei tiedetty lainkaan. Epäselvää oli sekin, keneltä tukea haetaan. Muutamat haastateltavat pohtivat sitä, ovatko he kenties omaishoitajia.
Toisen kokonaisuuden muodostivat ajatukset omaishoidon tuen myöntämisen kriteereistä. Oli epäilyksiä, saako iäkäs hoitaja tukea läheisen hoitamiseen ikänsä takia. Muutamat haastateltavat arvelivat, etteivät heidän kriteerinsä täyty hoidettavan kunnon tai jonkin muun syyn takia. Tuen saamisen ehtoja pidettiin itselle liian korkeina tai saavuttamattomina. Myös kynnys hakea apua tuntui korkealta.
Kolmanneksi haastateltavat arvioivat omaishoidon tuen olevan jollain tapaa sitova ja velvoittava. Oli pelkoja, että hoivan antaja on sidottu hoivaan ja hoidettavaan oman jaksamisenkin kustannuksella saamatta apua ulkopuolelta tai saamatta hoivapaikkaa tilanteen vaatiessa. Tuen sitovuus arvelutti, sillä kyseessä oli juridinen sopimus, jonka taustalla väijyi ajatus sopimuksen ehdottomuudesta ja sen irtisanomisen mahdottomuudesta.
Viimeiseksi tuli esille pohdintoja omaishoidon tuen tarpeellisuudesta. Haastateltavat kokivat, että olisi väärin hakea rahallista tai muutakaan tukea, kun kyse on läheisen ihmisen hoivaamisesta. Huolehtiminen tuntui luonnolliselta asialta tässä elämänvaiheessa. Haastateltavat pohtivat myös sitä, että tuen hakeminen on epäeettistä, jos on omia taloudellisia resursseja. Myös tuen tarpeellisuuden arviointi tuotti hankaluuksia. Toisaalta omaishoitoperheessä saattoi olla eriäviä mielipiteitä siitä, oliko tuen piiriin hakeutuminen ylipäätään tarpeellista.
Näin hankkeen loppuvaiheessa haluamme kysyä, mitä tukea ja apua iäkäs läheisestään huolehtiva ihminen saa, jos hän ei täytä omaishoidon tuen myöntämiselle asetettuja kriteereitä. Jätetäänkö hänet yksin tilanteeseen selviytymään omin neuvoin? On myös kysyttävä, mitä tapahtuu omaishoidon tuen saaneille. Seurataanko heidän tilannettaan riittävän usein, jotta omaishoitaja ei uupuisi.
Iäkkäät omaishoitajat ovat erityishuomiota tarvitseva ryhmä. Tästä huolimatta Kansallisen omaishoidon kehittämisohjelman loppuraportti vuodelta 2014 ei ota tätä tarvetta huomioon, vaikka iäkkäiden omaishoitajien määrää pidetään kansallisena erityispiirteenä. Omaishoidon tuen myöntämisen kriteerit eivät huomioi ikääntymistä, vaan ikäihmisen on täytettävä samat kriteerit kuin muidenkin hakijoiden. Mutta merkitseekö se sitä, että ikäihmisille sälytetään ikääntymispoliittisia tavoitteita antamatta heille riittävää tukea.
Haastateltavat kertoivat auttavansa mielellään läheistä ihmistä. Jokaisen omaishoitoperheen elämäntilanne oli yksilöllinen, eikä kahta samanlaista perhettä tai tilannetta ollut. Yksilöllisten tarpeiden huomioiminen näyttää olevan tällä hetkellä hankalaa. Haastateltavat toivoivat helpotusta arkeen, mikä tarkoitti pieniä omia hetkiä ja hetkellistä irtautumismahdollisuutta omaishoitotilanteesta. He toivoivat yhtäältä vastuunjakoa ja toisaalta itsenäisyyden säilyttämistä. Heitä tulisi kuunnella oman elämänsä asiantuntijoina.
Eija Kaskiharju ja Christine Oesch-Börman