Tuntuuko, että joka tuutista tuuppaa tietoa liikunnasta? Media rakastaa toisaalta vaaraviestejä ja toisaalta helpotusta lupaavia vinkkiviestejä. Viestien takana on ajatus, että muutoksen – tässä tapauksessa liikunnan lisäämisen – tärkein voima on kansalaisten motivaatio. Käyttäytymistieteilijöille on selvää, että motivaation rooli muutoksissa on lopulta melko pieni. Tarvitaan myös kykyä ja ennen muuta ympäristön tarjoamia mahdollisuuksia ja tilaisuuksia. Eri elämänvaiheissa näiden rooli ja merkitys vaihtelevat. Ihmistä liikuttavat monenlaiset tekijät – usein itsestä riippumatta.
Lapsuudessa ja nuoruudessa ympäristö ratkaisi
Omassa lapsuudessani suuri osa leikeistä tapahtui ulkona porukassa. Pihalla, metsässä, suolla. Kesällä järven aalloilla, talvella jäällä ja peltojen hankikantosilla. Puissa ja kivillä kiipeillen. Liikunta oli leikkiä, johon jokaisella lapsella on motivaatiota. Tärkeintä oli fyysinen ja sosiaalinen ympäristö, joka mahdollisti monipuolisen ja hauskan tekemisen. Liikkuminen oli vain yksi osa sitä. Tarvittavat taidot kehittyivät tekemisen myötä.
Nuorena ”hengissä pysyminen” ja huvit edellyttivät liikkumista. Elimme kansanopistossa keskellä maaseutua. Yhteinen ruokasali, TV- ja lehtihuoneet, kirjasto ja sauna sijaitsivat kaikki eri rakennuksissa, joten askeleita tuli ihan väkisin. Osallistuimme monenlaiseen opiston tekemiseen. Siivottiin, autettiin tiskauksessa, hoidettiin pihaa ja puutarhaa, nostettiin perunoita. Vapaa-aikana tanssittiin kansantansseja, pelattiin pingistä, lentopalloa ja frisbeetä, uitiin ja soudettiin, luisteltiin järven jäällä, kuljettiin metsissä… Liikunta oli yhteinen tapa viettää aikaa, ei harrastus. Sekä fyysinen ympäristö että sosiaalinen ympäristö tarjosivat siihen runsaasti mahdollisuuksia ja tilaisuuksia. Koska opistolaisten taitojen haitari oli laaja ja ilmapiiri hyväksyvä, jokaisella oli kykyä osallistua omalla tasollaan. Ainoa tarvittava motivaation muoto oli halu olla mukana porukassa.
Aikuisena liikuntaa joutui järjestämään
Aikuisena minusta tuli liikunnan ”harrastaja”. Ystävät houkuttelivat kuntosalille, uimahalliin, puistojumppaan ja lenkkipolulle. Aluksi se ei ollut helppoa. Liikunta ei ollut enää leikkiä, johon ruvetaan huvin vuoksi. Tai osa tavallista arkea, johon ympäristö tuuppaa ilman omaa ponnistelua. Jouduin etsimään liikuntamotivaatiota. Aloin ajatella liikuntaa välineenä, jonka avulla saan terveyttä ja hyvää oloa. Opettelin aktiivisesti järjestämään arkeani ja hyödyntämään pienetkin tilaisuudet. Kun salille ei ehtinyt, ryhdyin kotijumppaajaksi. Kävelin työmatkat, rappuset, kauppareissut painavine kasseineen. Pidin itseni liikkeessä hiekkalaatikolla, leikkipuistossa, kotitöissä, hampaita harjatessa…
Liikkuminen uudelleenajateltuna
Mitä taaksepäin katselusta jäi käteeni? Pohdin, että liikuntapuhe tänä päivänä on liiaksi painottunut terveyteen, kuntoon ja harrastamiseen – eikö liikunnan tulisi olla yksi hyvän elämän ja arjen osatekijä? Takaisin kansanopistolapsuuteeni emme pääse, mutta toivoisin meille kaikille ympäristöä ja arkea, jotka tuuppaavat helppoon liikkumiseen myös motivaatiosta ja kyvyistä riippumatta.
Pilvikki Absetz, PsT on käyttäytymistieteilijä ja toimii Tampereen yliopistossa kansanterveystieteen professorina.
