Vuosi 2067. Kuinka kaunis auringonpaisteessa kylpevä syksyinen järvi voikaan olla. Katselen maisemaa, jossa on paljon tuttua. En osaa nimetä missä olemme, mutta tiedän olevani jossain, jossa on hyvä olla.
Täytän pian 90-vuotta, siitä minua muistutellaan usein. Kuinka kiitollinen olenkaan siitä, että olen saanut elää näin pitkän elämän. Elämän, johon on mahtunut paljon hyvää, mutta myös vastoinkäymisiä ja vaikeita tilanteita. Pitkä elämä on muokannut minusta sen mitä nyt olen. Olen onnellinen lähellä olevista ystävällisistä ihmisistä ja ikävöin monia, joita en enää lähelläni näe.
Minut tuotiin syysretkelle saareen. Nämä ihmiset lähelläni tietävät luonnon rauhoittavan minua ja tuottavan hyvää mieltä. He tietävät, että olen aina rakastanut saarimökkeilyä. Itse en enää näihin tutulta tuntuviin maisemiin pääsisi. En tiedä missä olen ja sairastamani Alzheimerin tauti vie hetkittäin toiseen aikaan ja paikkaan. Menneisiin tapahtumiin, jotka sekoittuvat nykyhetkeen.
Juuri nyt on kuitenkin hyvä. En osaa asiaa enää sanoittaa, mutta läheiseni huomaavat minun olevan tässä hetkessä onnellinen. He tietävät, että rantamaisema tuntuu minusta tutulta, he antavat istua nojatuolissa rannassa ja ihailla lempivuodenaikaani syksyä. He keittävät minulle kahvia, lisäävät siihen maitoa ja istuvat juttelemaan viereen. He ovat ostaneet suklaata ja marmeladia, joista kovasti pidän.
Unohdan missä olen, kysyn uudestaan ja varmistan, ketä vieressäni on. Kun minulle nämä asiat kerrotaan, ehkä jo useampaan kertaan, rauhoitun ja tunnen olevani turvassa. Kiireen tuntua ei ole, eivätkä ympärillä olevat ihmiset hermostu, vaikka itsekin tiedostan, että en pysy koko ajan mukana kaikessa, mitä ympärillä tapahtuu. Kukaan ei onneksi kysele, että muistatko tai etkö sinä nyt muista. Se aiheuttaisi vain pahaa mieltä, koska en minä enää muista.
Nämä ihmiset vieressä kertovat elämästään ja arjestaan, eivätkä välitä, vaikka välillä itse katoan lapsuuden hetkiin saaren rannassa. Tai vaikka välillä poistun nuoruuteeni ja puhun ihmisistä, joista he eivät ole koskaan kuulleet. Tai vaikka välillä kaipaan toisaalle kotiin. Joku heistä ottaa kiinni kädestä ja taas olo rauhoittuu.
Kun on aika lähteä, minut autetaan veneeseen ja nautin veneen kyydissä viileästä syksytuulesta. Muistan välähdyksenomaisesti hetkiä, jolloin itse olen ollut veneen ratin takana ja hymyilen.
Automatkan jälkeen minut saatellaan paikkaan, jossa vastaan tulee hyvän ruoan tuoksu. Hymyilevä ihminen on ovella vastassa, halaa ja toivottaa minut tervetulleeksi takaisin. En tunnista tätäkään ihmistä, mutta hän kohtaa minut niin ystävällisesti ja lämpimästi, että uskon tulleeni oikeaan paikkaan. Minun ei tarvitse hävetä sitä, että en enää muista. En myöskään tunne turvattomuutta tai yksin jäämisen pelkoa. Ihmiset, jotka minut toivat, lähtevät yhtä hyvällä mielellä kuin minä jään. Elämäni on loppusuoralla eikä se ole enää samanlaista kuin ennen, mutta jokainen päivä on arvokas ja sisältää ainutlaatuisia ja hyviä hetkiä.
Vuoteen 2067 on aikaa 44 vuotta. Oikeasti en tiedä, minkälainen maailma tuolloin on. Ehkä muistisairauksiin on kehitetty parantava hoito, tai ehkä teknologia vie minut ja läheiseni virtuaalisesti saarimaisemiin.
En kuitenkaan usko, että toisen ihmisen kohtaamisen merkitys tulevina vuosikymmeninä katoaa.
Me kaikki voimme nyt ja tulevaisuudessa osaltamme vaikuttaa siihen, että lähellämme olevan vanhuksen jokainen päivä on arvokas. Voimme kohdata jokaisen ihmisen lämmöllä ja arvostavasti juuri sellaisena kuin hän on.
Annetaan toisillemme hetkiä, joissa on hyvä olla. Niistä rakentuu hyvä elämä.
Hyvää vanhustenviikkoa!
Jenni Kulmala
Jenni Kulmala on Tampereen yliopiston gerontologian apulaisprofessori, Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen erikoistutkija sekä Muistiliiton puheenjohtaja. Hän johtaa tällä hetkellä Suomen Akatemian rahoittaman Muistisairaat yhteiskunnassa -hankekokonaisuuden Tampereen yliopiston osahanketta sekä Suomen Kulttuurirahaston rahoittamaa Kuule minua -Argumenta-hanketta