Sopeutumista ja vallankumouksia

Kesän kuumat keskustelut evoluutiosta ja itsekkyydestä.

Evoluutiosta on viime aikoina keskusteltu julkisuudessa runsaasti. Charles Darwinin teoria lajien synnystä ja kehityksestä herättää voimakkaita tunteita oli sitten kyse maapallon ekologiasta, luonnontieteen ja uskonnon välisestä tai vaikkapa sukupuolten ja -polvien välisestä suhteesta. Mistä syystä evoluutioteoria on juuri nyt taas niin mielenkiintoinen?

Luulen, että syy on muutoksessa, jota käymme läpi niin globaalilla, yhteiskuntien kuin yksilöidenkin tasolla. Ilmastonmuutos ja väestön lisääntyminen toisaalla sekä väestön ikääntyminen toisaalla ovat niin valtavia muutoksia, että normaali yhteiskuntapolitiikka tai yksilön kyky visioida tulevaisuutta ovat koetuksella. Fossiilisten polttoaineiden hinnan nousu aiheuttaa huolta niiden loppumisesta, ja säätilojen epävakaisuudet ennakoivat ilmaston suurempaa muutosta, kun samaan aikaan kiinalaisten ja intialaisten elintason nousu on johtanut ruokakriisiin. Konkreetteja esimerkkejä evoluution arkipäivän tasapainohäiriöistä voi lukea vaikkapa päivän politiikasta, joka sekin tuntuu olevan jatkuvassa kriisissä, tosin painoarvoltaan jonkin verran kevyempien syiden takia. Joka tapauksessa elämme epävakaita aikoja, jolloin evoluutioteorialla on kysyntää.

Miksi näin? Evoluutiohan viittaa kansanomaisesti ajatellen johonkin hitaasti muuttuvaan. Sukupuoliin liitetty evoluutiokeskustelu on tästä hyvä esimerkki. Evoluutioteorioita käyttäen voitaisiin tulkita, että mies tai nainen muuttuu hitaasti tuhansien tai jopa miljoonien vuosien kuluessa. ”Itsekäs geeni”, joka on tämän alueen evoluutioteoreetikkojen usein käyttämä käsite, ohjaa miestä lisääntymään mahdollisimman paljon eri naaraiden kanssa, jotta tämä ”geeni” leviäisi mahdollisimman laajasti. Hiukan hienovaraisemmissa tulkinnoissa lähdetään siitä, että tuhansia vuosia sitten eläneen metsästäjämiehen vaistot ohjaavat vieläkin nykymiestä. Naisella on tämän teorian mukaan myös ”itsekäs geeni”, joka ohjaa naista varmistamaan lisääntymisen ja geenien monipuolisuuden, joten hän harjoittaa sukupuoliyhdyntöjä monien urosten kanssa. Naisen on kuitenkin jo entisinä aikoina ajateltu kasvattavan ihmislapsia, joten nainen olisi tämän mukaan alkanut suosia miehiä, jotka olivat uskollisia naiselle ja suojelivat perhettä. Tämä ristiriita on johtanut mitä mielikuvituksellisimpiin vertauksiin ihmisten ja eläinlajien kesken.

Mutta onko evoluutiossa oikeasti kysymys siitä, että hitaasti muuttuva tai muuttumaton olisi arvostettavaa? Ajatellaanpa dinosaurusta, sapelihammastiikeriä tai Neandertalin ihmistä. Kaikki olivat aikanaan sopeutuneet erittäin hyvin ympäristöönsä. Evoluutiossa tapahtui kuitenkin jotakin, joka muutti tilanteen. Joskus siihen tarvittiin geenimutaatio, joskus se on tulkittu ympäristöön sopeutumiseksi ja joskus sitä sanotaan evolutiiviseksi hyppäykseksikin. Mikään edellä mainituista sukupuuttoon kuolleista lajeista ei kuitenkaan voi enää vedota omaan ”itsekkääseen geeniinsä” tai johonkin lajille tyypilliseen ominaisuuteen, joka tulisi ottaa huomioon. Evoluutio ei toimi niin, ei ole olemassa mitään valitus- tai muutoksenhakutuomioistuinta, jossa vaikkapa ”metsästäjämies” voisi vedota oikeuteensa olla sellainen kuin on ympäristön muutoksista huolimatta.

Evoluutio vaatii sopeutumista. Darwinin kuuluisin teesi ”survival of the fittest”, kääntyy suomeksi ”(ympäristöön) sopeutuvaisimman selviäminen”, vaikka se on usein tulkittu lajien välisen kilpailun voittamiseksi. Tämä käännöshän vie meidät ajattelemaan kilpailua tai taistelua, jossa olisi yhteiset säännöt ja jossa konkreetit lajit oikeasti kilpailisivat keskenään ja vielä niin, että mielikuvissa isoin ja maskuliinisin uros voittaisi. Kuitenkin koko evoluutio todistaa täysin päinvastaista – pienimmät, joustavimmat ja sopeutuvaisimmat selviävät. Väitetään, että maailmanlopustakin selviytyvät vain bakteerit ja virukset.

Mitä evoluutioteoriasta siis tulisi oppia? Minä ainakin suuntaisin katseen ekologiseen ja kulttuuriympäristöön ja tutkisin, mitä tuo ympäristö ihmiseltä nyt ja tulevaisuudessa vaatii. Mihin meidän tulisi sopeutua, jotta voisimme selvitä? Ehkä miettisin sitäkin olisiko nyt jonkinlaisen evolutiivisen hyppäyksen aika? Tarkoitan tällä esimerkiksi sitä hyppäystä, joka joidenkin tutkijoiden mukaan tapahtui noin 6000 vuotta sitten, kun eräässä mielessä ihmisen nykytietoisuus itsestään kehittyi. Tämä näkyi mm. uskontojen syntynä ja vaikkapa käsitteessä ”isä”. Taivaan isä, isäjumala ja isä, joka pitää huolta lapsistaan ja perheestään vaati sekä konkreettia muutosta ihmislajin käyttäytymisessä, mutta myös tietoisuudessa. Mies, uros, olikin myös isä, joka siis mahdollisti perhekäsitteen nykyisessä muodossaan. Aika iso muutos itse asiassa.

Voisi ajatella, että isän, perheen ja suvun käsitteet ja käytännöt ovat toimineet evoluution kannalta jopa liiankin hyvin. Ihmisten määrä on ylittämässä maapallon kestokyvyn sen takia, että lapsia syntyy liikaa, koska ”itsekäs geeni” -ajattelu lisääntymisen pakosta on yhdistynyt suhteellisen turvalliset kasvuolosuhteet luoneeseen perheeseen. Ongelmammehan globaalisti on se, että joissakin osissa maapalloa lapsia synnytetään varmuuden vuoksi liikaa, koska pelätään suurta lapsikuolleisuutta. Perheiden tarjoamat kasvuolosuhteet eivät ole tarpeeksi turvalliset pelon vähentämiseen, mutta kuitenkin niin turvalliset, että lapsista kasvaa liikaa aikuisia. Ja väestömäärä on räjähtänyt.

Suomessa ja länsimaissahan evoluutio – olisiko jopa yksi evolutiivinen hyppäys – on vetänyt lasten huolenpidon piiriin myös muut kuin perheenjäsenet ja sukulaiset. On rakentunut ihmisten välisiä osaavia ja solidaarisia yhteisöjä ja kokonaisia yhteiskuntia, jotka turvaavat lapsien pysymisen elossa ja elämisen pitkään. Suomessakin lapsikuolleisuus asettui minimitasoonsa sotien jälkeen ja sen seurauksena lapsilukumäärät perhettä kohti pienenivät ja väestönkasvu hidastui. Tätä voisi toivoa globaalisti enemmän kuin mitään muuta. Ehkä tästä perspektiivistä katsottuna evoluution vaatimuksiin sopeutuminen tarkoittaisi epäitsekkyyden lisääntymistä niin, että ihmislajin tulisi tukea entistäkin enemmän toisiaan, jotta ihmisten liiallinen määrä ei tuhoaisi maapallon ekologiaa.

Lopuksi vielä näkökulma vanhenemiseen ja sukupolviin. Eräiden tutkimusten mukaan suomalaiset suuren ikäluokan ihmiset auttavat enemmän lähisukulaisiaan kuin heitä parikymmentä vuotta nuorempi sukupolvi, joka taas auttaa enemmän ystäviään ja tuttujaan. Tästä on synnytetty melko kiivas keskustelu siitä, kumpi sukupolvi toimii (epä)itsekkäämmin. Evoluution vaatimusten näkökulmasta katsottuna sanoisin, että itsekästä ei ole sen enempää sukulaisten kuin ystävien tai tuttujenkaan tukeminen ja auttaminen. Molemmat osoittavat kykyä epäitsekkyyteen, joka on tyypillistä sopeutumista kummankin sukupolven elämäntilanteisiin ja laajemminkin yhteiskuntaan ja kulttuuriin. Sen sijaan voisi odottaa, että sukupolvista riippumatta meillä syntyisi vielä sellaista epäitsekkyyttä, joka kohdistuisi aivan tuntemattomiinkin. Sitä me ja maailma nyt tarvitsisimme.

Hyvää kesää kaikille!

Arto Tiihonen