”Onko vapaaehtoisia?”

Tuttu kysymys, joka aina säpsäyttää: Tarkoitetaanko tässä juuri minua? Pitäisikö minun ilmoittautua? Mitä siitä saan? Kadunko, jos nyt kieltäydyn?

Kiersin syyskuussa parin viikon aikana kuudessa eri palvelutalossa keskustelemassa ikäihmisten kanssa mm. vapaaehtoistoiminnasta. Ihanaa oli, että kaikkialla kuulin erittäin myönteistä palautetta järjestetystä harrastustoiminnasta ja vapaaehtoisten työstä. Ikävältä taas tuntui se, että kynnys osallistumiseen on edelleenkin suuri. Suomalaiset ovat ujoja, arkoja, eivätkä uskalla nousta esille. Professori Liisa Keltikangas-Järvinen jopa väittää, että ujous on suomalaisten yleisin temperamenttiluokka!

Asia on hyvin ymmärrettävä, sillä aiempina vuosikymmeninä ei ollut ”nuorisuomi–henkeä”. Ei ajateltu, että liikkuminen (urheileminen), laulaminen tai soittaminen voisi olla kaikille sopiva harrastus. Piti saada joku yksilö huipulle – yhteiskunnan vähäiset resurssit annettiin lahjakkaimmille. Muille ei sitten valitettavasti syntynyt sellaista osaamista, joka edesauttaisi harrastuksista ja osallistumisesta nauttimista. Eikä koulussakaan rohkaistu itseilmaisuun, omien ajatusten tai mieltymysten julkiseen esittämiseen. Vaikeneminen oli kultaa.

No, ei maailma ennen nyt niin harmaata ja tylyä ollut kuin tässä yritän esittää. Mutta yksi syy vapaaehtoistoimijoiden puutteeseen on varmasti sekin, että lapsia ja nuoria ei ennen rohkaistu osallistumaan ja ilmaisemaan itseään. Rohkea ikäihminenhän voi tänään nauttia vapaaehtoistoimintaan osallistumisesta – riviosallisena, ohjaajana tai jollakin itselleen sopivalla tavalla. Hän voi innostua taiteesta, keskustella intohimoisesti elämäkerroista ja historiasta, harrastaa (seniori)tanssia tai vaikka toimia varavaarina tai –mummona.

Ikäinstituutin historian ensimmäisessä Ikäseminaarissa puhuttiin myös vapaaehtoisuudesta ja vertaisuudesta. Kaikkia läsnäolijoita kiinnosti kysymys siitä, miten ikäihmisiä saataisiin enemmän mukaan vapaaehtoistoimintaan ja toisaalta tietysti se, miten he saisivat tukea ja apua vapaaehtoisilta ja järjestöjen tai vaikkapa kunnan ”vapaaehtoisammattilaisilta”. Monenlaisia ideoita ja jo testattuja käytäntöjä esitettiin nettitietopankista jumpparyhmien vertaisvetäjään, tukihenkilöiden koulutuksesta mentorointiin ja fokusryhmiin asti.

Nyt kuitenkin kerron ihanan kirpeästä syksyn aamupäivästä, jonka vietin Myllypurossa 11.10. ikäihmisten kansallisena ulkoilupäivänä. Myllypuron kirkolle oli kokoontunut kirkon kahvikuppivastaavan mukaan noin sata ikäihmistä sauvakävelemään, mölkkyämään, saappaanheittoon, jousiammuntaan, golfiin ja tarkkuusheittoon. Aluksi jumppasimme itsemme lämpimiksi lähiöliikuttajan tahtiin. Kylläpä oli paljon iloisia ihmisiä! ”Tätä pitää saada lisää”, kuulin yhden jos toisenkin suusta.

Kahvipöytäkeskustelussamme harmiteltiin sitä, miten helppoa tällainenkin tilaisuus olisi järjestää, mutta miten se silti on niin vaikeaa. ”Ikäihmiset pitää saada useammin yhteen, ehkä sitten jotkut tarttuisivat itsekin asiaan ja alkaisivat vapaaehtoisiksi”, sanoi pöytäkaverini. Eräs 87-vuotias rouva taas kertoi aloittaneensa sauvakävelyn jo paljon aiemmin kuin se oli virallisesti keksittykään – ”rohkeuttahan se vaati”.

Rohkeutta tosiaan. Mistähän sitä saisi lisää? Pitäisi unohtaa itsensä ja omat kasvonsa, jotka meistä jokainen pelkää menettävänsä. Ymmärrettäväähän se on, mutta silti joskus niin surullista. Miten monta voimaannuttavaa ja riemukasta tilaisuutta jääkään käyttämättä, kun ei uskalla nostaa sitä ”vapaaehtoiskättään” reippaasti ylös. Ikäinstituutti yrittää mm. Vavero-projektin avulla alentaa ikäihmisten osallistumiskynnystä ja haastaa muutkin kentän toimijat mukaan. Onko vapaaehtoisia?

Arto Tiihonen