Indikaattorilla on väliä

Suomessa väestön sanotaan vanhenevan vauhdikkaammin kuin missään muualla Euroopassa. Vanhushuoltosuhteen valossa ikärakenne onkin 2020-luvulla Euroopan heikoin.

Harvoin lohduttaudutaan sillä, että seuraavina vuosikymmeninä huoltosuhteen heikkeneminen hidastuu ja se asettuu eurooppalaiselle keskitasolle. Eikä itse indikaattoria epäillä, vaikka syytä olisi.

Vanhushuoltosuhde lasketaan ajastaan jälkeen jääneellä tavalla, suhteuttamalla 65 vuotta täyttäneiden määrä 16–64-vuotiaiden määrään. Tuskin kukaan 16-vuotias on kuitenkaan huoltaja, ja harva muuttuu huollettavaksi 65 vuotta täyttäessään.

Realistisemman arvion huoltorasituksesta ja sen kantamisen raskaudesta antaa taloudellinen huoltosuhde, jossa työllisten lukumäärä suhteutetaan eläkeläisten ja muiden ei-työllisten lukumäärään. Tämän pikemmin taloudellisiin suhdannevaihteluihin kuin ikärakennemuutoksiin reagoivan osoittimen valossa huoltorasitus on nyt selvästi pienempi kuin 1990-luvun laman aikana eikä se ole 2000-luvulla kasvanut.

Monilla muillakin tavoin on huoltorasitusta ja väestön elinvoimaisuutta arvioitu. John MacInnes ja Jeroen Spijker ovat mitanneet elettyjen ja jäljellä olevien vuosien (years lived, years left) määriä ja tehneet kiinnostavan havainnon: niin vanhaa kuin väestö (esim. Iso-Britanniassa) onkin, sillä on itse asiassa enemmän elinvuosia jäljellä kuin millään aikaisemmalla väestöllä. Emme sittenkään taida elää auringonlaskun yhteiskunnassa.

MacInnes ja Spijker ovat ehdottaneet, että vanhushuoltosuhde laskettaisiin jakamalla niiden ikävuosiluokkiin kuuluvien määrä, joilla on korkeintaan 15 elinvuotta jäljellä, tosiasiallisten työllisten määrällä. Tämä osoitin (real elderly dependency ratio) ei viittaa läheskään yhtä synkkään tulevaisuuteen kuin perinteinen huoltosuhdeluku. Ylioptimistinen se ei ole, sillä monien tutkimusten mukaan meistä tulee hoiva- ja etenkin terveyspalvelujen suurkuluttajia vasta muutamana viimeisenä elinvuotena.

Merkitystä on siis silläkin, monellako ne viimeiset vuodet ovat menossa. Sitä ei etukäteen tiedetä, mutta siitä antaa vihiä niinkin simppeli indikaattori kuin kuolemantapausten määrä.

Elinajan odotteen pidetessä pitää seurata myös sitä, miten lisäelinvuosia vietetään. Taina Leinonen, Pekka Martikainen ja Mikko Myrskylä päätyivät hiljattain siihen, että koko ajan pitempi osa 50 vuotta täyttävien (koko ajan pidentyvästä) elinajan odotteesta käytetään työntekoon. Tämän on tehnyt mahdolliseksi se, että ennen muuta terveen elinajan odote on pidentynyt. Vanhoina ollaan paremmassa kunnossa kuin aikaisemmin samassa iässä, joskin vielä suurempi merkitys huoltorasitusta ajatellen on sillä, että hoivaa tarvitsevia vanhoja on aina vain enemmän.

Indikaattoreita on monia ja niiden valinnalla on väliä. Huoltorasitusta on arvioitava huolella – antamatta vaikutelmaa, että vanhat ihmiset olisivat vain rasitus.

Antti Karisto
sosiaaligerontologian professori